Dear 10 pm, I think I love you.
En juuri nyt keksi kovinkaan montaa asiaa, joka vetäisi vertoja iltalenkille. Se tunne, kun olet koko päivän odottanut sitä hetkeä kun aurinko painuu mailleen ja lämpötila laskee. Taivas on vielä vaalea, mutta metsien hiekkatiet ovat tummempia. Tyyntyneessä ilmassa lentelevät hyönteiset erottuvat selkeästi taivasta vasten ja viimeinen päivänsäde, kultasiipi, kurkkii vielä kuusten latvoista. Jokainen askel on toistaan kevyempi ja toisinaan luulen näkeväni silmäkulmastani jotakin siipien tapaista - jos mulla olisi siivet, ne olisi kuin huuhkajalla. Ehkä jonain päivänä mä vielä lennän, siltä se ainakin tuntuu. Juostessa elämä tuntuu niin mustavalkoiselta, eikä millään muulla ole väliä. Ehkä elämä onkin vain räpiköintiä juoksulenkistä toiseen.
Anybody can be a runner.
We were meant to move.
We were meant to run.
It's the easiest sport.
Rakastan myös sitä, kun saan tuijottaa seesteistä iltamaisemaa venytellessäni kuistilla. Ei ole mihinkään kiire, eikä kukaan ole häiritsemässä. Muistan aina suudella ja halata mun polvia, kiittää siitä miten hienosti ne taas jaksoivat. Siinä kuistilla istuessa ja hengitellessä kai rakastun itseeni joka kerta vain tulisemmin. Siihen selkeään maailmaan, rauhalliseen mieleen ja kauniiseen naiseen, jota tuskin kukaan näkee sen ollessa kauneimmassa kukassaan. Ehkä siksi mä olen vähän niinkuin huuhkaja, joka saalistaa yksin, hämärän turvin.
When your legs get tired, you run with your heart.
Tykkään myös juoda lenkin jälkeen smoothieta. Mun päähäni ei vieläkään mahdu, miten jokin niin hyvä voi olla niin terveellistä. Kuin olis käsi keksipurkissa, mutta luvan kanssa.
Sometimes running is the only thing that makes sense.
En vain voi ymmärtää, miten yksi asia voi tehdä ihmisen näin onnelliseksi. Ehkä sitä ei ole edes tarkoitus ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti