18.

Voi jospa minä kissan saisin, sitä kyllä rakastaisin
Paijailisin sitä aina, arkena ja sunnuntaina
Sille herkut kantelisin, illalla sille laulelisin
Ja kun kaikki oikein oisi mukavasti, se sanoisi MIAU

Olen aina halunnut kissan, mutta isipappa ei ole koskaan pitänyt kissoista. Kun olin seitsemän, päätettiin siskojen ja äitin kanssa että otetaan kissa iskältä salaa, kyllä se sen oppii hyväksymään. Se oli kaunis tyttönen, löytöeläinkodista, samettinen musta lyhyt turkki ja kellertävät silmät. Isi nukkui viikon autossa, ja ilmoitti että jos ei kissa lähde, niin hän lähtee. Äiti päätti pitää isin, ja vietiin sitten Iiris takaisin kissataloon. Kolmen vuoden päästä taloon saapui yhteisymmärryksessä pieni, valkoinen, kissamainen karvapallo, joka kuitenkin oli koira. Kohta yhdeksän vuotta tuo pikku olento nimeltä Piitu on asustellut täällä ja rakastan sitä kovin, vaikka se ei olekaan kissa.

Joka tapauksessa, aina tasaisin väliajoin muhun iskee kissakuume. En tiedä onko kummilapsellani Minnillä asiaan jotain osaa tai arpaa, mutta koko iltapäivän olen selaillut ragdoll-kasvattajien sivuja ja tunnustellut sydämeni läpätystä, kuin perhosen siipien havinaa. Suorastaan itsetuhoista touhua, sillä tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni ei sopisi kissa, eikä varmasti mikään muukaan eläin. Mutta jonain päivänä, mä haluan ihanan pienen räsynuken - tai kaksi, kun mulla on jo monta nimiehdotustakin valmiina. Sitten kun mulla on kissoja, voin blogata niiden tekemisistä. Toivottavasti ne ovat vähintään yhtä ihassuttavia kuin Pusheen the cat tai Simon's cat.