44.

Maanantai, taas saapuu aivan liian aikaisin kai?

Sille tuntuu. To be honest, viimeaikoina mulla on ollut prioriteetit vähän toisella suunnalla kuin täällä blogissa. On ihan sellainen fiilis, etten ole tehnyt yhtään mitään, vaikka paljon asioita onkin tapahtunut - ehkä suurimmaksi osaksi siis ajatustasolla. 

 I: RILLIT HUURUSSA JA ELÄMÄNI NELISILMÄNÄ

Ihan kuten ennustin, suunnaton raivohan näistä heti ensimmäiseksi tuli, kun eivät osanneet aluksi säätää näitä oikein, enkä itsekään osannut neuvoa, kun ensimmäiset lasini ovat. Seuraavana päivänä kävin oman kylän optikolla, jonka toimesta sitten saatiin nämä pysymään päässä. Olen tässä viikon mittaan oppinut katsomaan elämää aika uudella tavalla: lasit menee huuruun kun syön aamupuuroa tai juon teetä, teekupin lusikka kilkkaa laseihin, halailu on vaikeaa, linssit on paskaiset jatkuvasti ja kompastun kaikkiin kynnyksiin näkökentän ollessa niin erilainen. Alan kuitenkin pikkuhiljaa tottua peilikuvaani, ja vaikka iskän ja siskojen mielestä näytän joko opettajalle tai Sofi Oksaselle (enkä todellakaan näytä! mur!) niin pidän oikeastaan itseäni aika söpönä lasit päässä. Kuvanlaatu on myös nyt niin HD, että eikai tässä nyt valittaa voi. 

II: NOPEAA TOIMINTAA

Enpä olisi ikinä ennen uskonut, että poliisiasemalla asioinnissa voisi mennä vain viisi minuuttia. Tästä lähtien varaan kyllä aina ajan, kun on tuonne jotain asiaa. Uuden passin anomisessa meni noin kolme minuuttia, minuutti kävellessä autolta sisään ja toinen kävellessä autolle. Kuinka kätevää! Samainen passikeissi pääsi hämmästyttämään mua vielä toisenkin kerran. Tiistaina anottu passi oli jo perjantaina ärrällä. Päähäni ei vieläkään mahdu, että tuo toisiaan kävi noin kätsysti. 

III: EI SIT PERSEITÄ, KUN MULLA ON HUOMENNA TÖITÄ -TEORIA

Tämä ei ole vain sattumaa. Pitkäaikaisen tutkimukseni tulos on, että aina kun olen lähdössä ihan asenteella ryyppäämään, olen jo puolilta öin nukkumassa, koska paska meno ja väsy. Mutta odotahan vaan, jos seuraavana päivänä on töitä, silloin mulla napsahtaa päässä ja jostain syystä nautin tequilashotteja vielä silloin kun pitäisi olla jo nukkumassa. Perjantaina meni kovaa, ja äiti ilmoitti rakastavansa minua aloittamalla imuroinnin heti seitsemältä aamulla. Silloin tosiaan toivoin että olisin osannut pitää järjen kädessä. Puolenpäivän aikoihin alkoi onneksi jo elämä voittaa, teetä ja lämpimiä voileipiä nassuun. Enköhän lähtenyt ajamaan töihin vähän liian myöhässä, joten puhallusratsian lisäksi sai pelätä ylinopeussakkoja. Vitsi vitsi, kyllä mä ajokunnossa olin, mutta jokin siinä silti kuumottaa. Paha olo unohtui raviradan katsomoravintolassa hyvin nopeasti: kuusi tuntia rappusia edes takaisin kantaen annoksia pöytiin ja likaisia astioita pois. Hyvä jalkatreeni, pohkeet on vieläkin sitä mieltä että ei muuten kävellä enää askeltakaan.

IV: EI PYSTY, MULLA ON LUKU KESKEN

Koska ilmeisesti alitajuisesti halusin hieman lämmitellä nanoa varten, en ole viimeviikolla juuri muuta tehnytkään kun tapellut erään keskeneräisen projektini kanssa. Mulla oli siinä kunnon blokki, joka nyt on purkautunut, jee! Voin siis hyvillä mielin jättää sen tekeytymään marraskuun ajaksi, kun tykitän mun fantasiamättöäni. Olen kuitenkin repinyt näitä mun kirjoitussolmujani auki käytännössä koko viikon ja vaan mököttänyt yksin sisällä näppiksen ääressä. Marraskuu on jo niin lähellä, ja silti niin kaukana...

Elämän pieniä iloja ja aseita kirjoitusblokkiin: ihastuttava lohkäärmetee!

V: ONKO ELÄMÄ PELKKÄÄ PÄIVÄKIRJAA?

Olen tunnettu fiksaatioistani kirjoittaa kaikki mahdollinen ylös. Tykkään tehdä listoja ja kontrolloida asioita. Saan ihan omituisia kiksejä ruokapäiväkirjan ja liikuntapäiväkirjan kirjoittamisesta. Pointti on kuitenkin siinä, että jostain syystä mun alitajuntani päättää heti, että jos en kirjoita sitä, se ei tapahtunut/sillä ei ole väliä. Tämä ikävän seikan takia tuntuu, että heti jos lopetan asioiden kirjoittamisen ylös, kaikki menee ihan poskelleen. Kuin päästäisi 7-vuotiaan karkkikauppaan ilman valvontaa. Ja jos ihan totta puhutaan, en ole varma tahdonko kirjoittaa ylös jokaista suupalaani koko loppuelämäni ajan - vaikka tavallaanhan se olisi hirveän hauskaa: voisin tehdä vaikka tilastoja siitä, kuinka monta tortillaa syön kymmenessä vuodessa. 

Viimeviikolla päätin olla hurja, ja jättää koko päiväkirjan pitämisen sikseen. Seuraukset eivät olleet aivan yhtä katastrofaaliset kuin mitä olin kuvitellut, sillä olen helposti rutinoituva ihminen ja päiväkirjan orjuuttamana opitut käytännöt eivät unohdu ihan niin herkästi kuin kuvittelisi. Mutta tuli repsahdeltua paljon enemmän ja paljon helpommin. Huomasin tekeväni ihan samaa mitä äitikin: jos syön pimeässä ja kukaan ei nää, sitä ei tapahtunut. Kuinka paljon voi ihmispsyyke itseään vedättää? En tosiaankaan halua kokeilla. 

Tällä hetkellä en ole aivan varma mitä minun pitäisi tehdä. Toisaalta kaipaan lekkeröintiviikon jälkeen tuttua ja turvallista kuria ja järjestystä. Takaraivossa kummittelee pelko pakkomielteestä. Ja koska fiiliset ovat näinkin sekalaiset, päätin että en ainakaan puhu ruokajutuistä täällä blogissa ennen kuin saan jotain tolkkua omaan päähäni asian tiimoilta. Liikuntapäiväkirjan kanssa menen vähän samoilla uomilla - kirjoitan sitä kyllä kaiken aikaa ylös, mutta tavallaan minulla ei ole juuri nyt suurempaa kiinnostusta nostaa sitä pöydälle. Kaiken aikaa ei vaan pysty tekemään samoja asioita samalla tarmolla kuin aiemmin. Haluan pitää vähän matalampaa profiilia, oikeasti tukiskella itseäni ja miettiä mihin olen näiden asioiden kanssa menossa. Ja miten nämä asiat tulevat kenties luonnostumaan Hollannissa, sitähän en voi vielä tietää. Koska en halua esittää edes tälle blogille mitään mitä minä en ole: en ole aina super eikä arki voi aina olla hohdokasta. Esimerkiksi mua on närästänyt koko viikon ajan, eikä siinä ole mitään siistiä.

Tämmöisiä mietteitä tälle maaantaille. Ja HOX, tämähän ei tarkoita että blogi olisi jäämässä "tauolle" tai mitään, postaukset ovat vain luultavasti hieman erilaisia - tai ehkä ei. Höpötän luultavasti jatkossakin kaikesta jonninjoutavasta, laitan kivoja reseptejä ja mitä nyt muuta pienen ituhipin elämään saattaa kuulua. 

Ja toivon että mun valokuvausinto myös palaisi takaisin. Koska kuvat ovat rakkaus ♥

Safe & sound: kaurapuuro.

Kuinka tehdä mikä tahansa ruoka kiinnostavammaksi? Paahda siemeniä.