28.

If your dreams don't scare you, they're not big enough.

Mä olen aina ollut kova tyttö ajattelemaan, haaveilemaan ja uppoutumaan ajatuksiini. On ihanaa laittaa kuulokkeet päähän, lähteä myöhäiselle iltakävelylle katselemaan tähtiä, kirjoittaa päässään tarinoita, haaveilla tulevaisuudesta ja kävellä niin kovaa, ettei möröt ja muut hämärähemmot saa mua kiinni. Pienempänä tykkäsin tehdä samaa valoisina kesäöinä: silloin mulla ei ollut jalassa kenkiä, ei korvilla musiikkia, kävelin keskelle pitkää maantien suoraa ja kävin keskelle tietä makaamaan.

Pienempänä mulla oli paljon selkeämpiä unelmia, kuvitelmia lähitulevaisuudesta - mietin miten ysiluokka on tärkeä sen takia, että pitää päättää seuraavasta opiskelupaikasta. Seuraavana kesänä tunsin itseni hirveän vanhaksi, olinhan menossa jo ammattikouluun. Silloin tulevaisuus ja haaveet olivat paljon lähempänä,  niin lähellä että kun oikein kovasti kurotit, saatoit jo hieman hipaista seuraavaa merkkipaalua.

Oikeastaan koko tämä haaveilu alkoi virallisesti kuudennella luokalla - silloin kun mä sain ensimmäisen kympin todistukseen, fysiikasta ja kemiasta. Sitä ennen oli riittänyt että selviydyn kohtuullisen hyvin. Aikuiset aina jaksoivat muistuttaa, että kasi on hyvä numero, että kymppejä saadakseen pitää olla todella erikoinen. Kun mä katselin sitä kymppiä siinä paperissa, jokin napsahti mun päässäni. Kukaan muu ei saanut kymppiä siitä aineesta (paitsi opettajan poika, mutta sitä ei lasketa) ja mä tunsin itseni todella erityiseksi. Aivan kuin maailma olisi yhtäkkiä tullut ihan mun iholleni ja sellaiset asiat mun ulottuvilleni, joista en pienempänä edes osannut haaveilla. Siitä lähtien mulla oli intohimoisia tavoitteita, jotka aluksi liittyivät lähinnä kouluun. Siitä lähtien kasi oli huono numero, ysi menetteli ja kymppiin tähdättiin. Paitsi ruotsissa ja matikassa, koska se olisi ollut pelkkää itsensä kiduttamista. Melkein koko yläasteen mun keskiarvoni olikin ysin pintaan, ja sen molemmin puolin. Päättötodistuksen keskiarvo oli 8,9 - olen vieläkin katkera itselleni siitä fysiikan ysistä, joka olisi ollut kymppi jos en olisi jättänyt kokeesta vahingossa tekemättä yhtä tehtävää.

Ammattikoulussa numeroilla ei oikeastaan ollut väliä, niin vähän niiden kanssa joutui pelleilemään - tietysti näyttöjä lukuun ottamatta. Siellä henki oli aivan toinen: kenen työssäoppimispaikka on arvostetuin, kuka pääsee ulkomaille työssäoppimaan, kuka pääsee edustamaan koulua kilpailuissa, kuka saa vaativimmat näyttöasiakkaat. Olin työssäoppimassa kuukauden Italian Firenzessä, yhdessä Italian suurimmista hotelleista, Grand Hotel Mediterraneossa. Osallistuin kaikkiin mahdollisiin kilpailukarsintoihin, ja edustin kouluamme sekä Venäjällä käydyssä yhteistyökilpailussa että Taitaja 2013 ravintolakokin semifinaaleissa. Koulusta päästyäni mulla oli kädessäni paksu nippu papereita, joissa oli ainoastaan hyviä numeroita, sekä Henrik Bitte-säätiön stipendi.

En ole koulussa, mutta kunnianhimoa on silti vielä jäljellä. Se ei kuitenkaan kohdistu ravintola-alaan, vaikka siihen mun tässä tilanteessa olisi se helpoin suunnata. Mä haluan vain lisää, tämä ei vain riitä. Mutta nyt kun seison tyhjän päällä, tuntuvat kaikki ne haaveet ja unelmat jotka ovat menestymisenhalun ohella kypsyneet jossain sieluni nurkissa, olevan kuin kaukaisuudessa seisovia vuoria. Niitä kohti minulla tulee olemaan pitkä ja kivinen taival, joka pelottaa mua aivan suunnattomasti. Se pelko ei ole kuitenkaan mitään siihen kaipuuseen, joka ulvoo mun rinnassani hellittämättä.

If you can imagine it, you can achieve it - if you can dream it, you can become it.

Aikaisemmin mun tavoitteeni ovat olleet sellaisia, joiden avulla olen voinut todistella itselleni että mä tosiaan olen erityinen, että mä olen erinomainen. Mutta yleensä kun puhun mun unelmistani, niistä vuorista joiden päälle aion kiivetä vaikka paljain jaloin, ihmiset nauravat, sanovat että mä olen hullu, että tuo on mahdotonta, että se vaatii aivan erityistä lahjakkuutta, että ei mun tarvitse turhaan kiduttaa itseäni pyrkimällä tuollaisiin mielettömyyksiin, kyllä sitä selviää vähemmälläkin. Minä en selviä.

TIINAN UNELMAT 11.9.2013

Haluan...

... tulla kirjailijaksi - hyväksi kirjailijaksi, sellaiseksi että mun kirjani käännetään kaikille maailman kielille ja että niiden elokuvaoikeuksista tapellaan kynsin ja hampain. Haluan voittaa Finlandia-palkinnon. Haluan kirjoittaa sellaisia kirjoja, jotka iskevät ihmissieluun kuin miekka, jättävät siihen unohtumattoman jäljen, jota lukija kantaa aina mukanaan. Haluan saada ihmiset ajattelemaan, ravistelemaan itseään juuriaan myöten. Haluan vaikuttaa, ihastuttaa ja vihastuttaa, sillä kirjallisuudella on aivan käsittämätön voima.

... juosta sadan mailin ultramaratoonin. 100 miles, 160,93 fucking kilometers. Aika paljon sanottu sellaiselta, joka ei tällä hetkellä voi juosta edes kilometriä ilman että polvi pettää alta. No Meat Athlete, Matt Frazier, suuri esikuvani jonka blogi on inspiroinut mua oman elämäni kanssa jo kauan, juoksi 100 mailin ultramaratoonin taannoin. Luettuani tapahtumaa koskevan kirjoituksen, tajusin heti että jonain päivänä mun on pakko, mä tahdon.

... matkustella paljon - nähdä Tiibetin, kiertää Euroopan polkupyörällä, opetella surffaamaan, ratsastaa Islannin ympäri, nähdä Japanin kirsikankukat, ja me istuttaisiin tässä vielä ensivuonnakin jos jatkaisin listaa pidemmälle. Mä tahdon nähdä kaiken, ja jokaista rakastaa.

... oppia tanssimaan balettia. Ihailen suuresti baletin kurinalaisuutta ja kauneutta, varsinkin kun tiedän kuinka haastavaa se on.

... oppia soittamaan viulua. Viulun ääni on vain jotain niin lumoavaa, että se on oikeastaan jo nielaissut mut kokonaan syövereihinsä.

... lähteä vapaaehtoistyöhön. En tiedä minne, enkä koska tai edes mitä tekemään. Mutta jonain päivänä haluan tehdä jotain hyvää niille, joilla asiat eivät ole yhtä hyvin kuin meillä pohjoismaissa. Mun nykyisillä tuloillani lahjoitan vain pikkukolikot nälkäpäivän keräykseen.

... tehdä työkseni jotain, joka todella inspiroi minua. Hirveän monet nykymaailman aikuiset katsovat pahasti, jos sanot haluavasi tehdä jotain, mistä oikeasti pidät. Siksi mä hymyilen niille nätisti ja supisen hiljaa mielessäni, kuinka jonain päivänä työ on mun intohimoni.

... jakaa elämäni sellaisen ihmisen kanssa, jonka tunnen jokaista sopukkaa myöten. Haluan rakastaa kaikkia hänen vikojaan, heikkouksiaan, paheitaan, sillä yleensä epätäydellisyydet tekevät ihmisestä ihastuttavan.

Never doubt yourself, you are capable of so much more than you think.